sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Kylmempiä päiviä

Jep, se on täällä taas. Syksy. Väistämättömänä ja kutsumattomana. Katselen haikealla mielellä, kun puihin ilmestyy keltaisia lehtiä yksi toisensa perään. Ja sataa kylmää sadetta. Ja tulee pimeää päivä päivältä aiemmin. 

Ei syksy läpeensä kamala vuodenaika ole - kaikissa vuodenajoissa on puolensa - mutta minulle syksy tarkoittaa aina kesästä luopumista. Ja minä olen ihminen, joka nauttii kesästä. Lämpimät kesäyöt, jäätelöä tarjolla jokaisessa kadunkulmassa, lilluminen lämpimässä järvessä... Voisin jatkaa listaa pitkään. Lisäksi pidän siitä huolettomasta mielialasta, joka minulla kesäisin on. Tunnen oloni silloin liikkuvammaksi ja vapaammaksi. Lähteminenkin on helpompaa, kun ei tarvitse pukea eikä pitkälläkään iltaisella kävelyretkellä pimeä pääse yllättämään.

Syksy tuo aina mukanaan ison kasan velvollisuuksia ja tekemättömiä hommia ja muita huolia. Saan välillä tapella lujaa vastaan pitääkseni mielialani siedettävällä tasolla. Toki tuohon vaikuttaa moni muukin asia, ei vain pelkästään itse syksy. Mutta kellastuvissa lehdissä ja koleassa ilmassa on jotain, mikä saa minut aina vähän apeaksi. Olen monet syksyt miettinyt, että mikä kumma tässä vuodenajassa oikein on, kun sama kaava tuntuu toistuvan? 

Nyt mieltä on vetänyt matalaksi myös eiliset hautajaiset. Isän setä, eli isosetäni, haudattiin Ähtärissä. Lähemmäs 90-vuotias isosetä oli minulle oikeastaan lähin isoisää vastannut henkilö elämässäni, vaikkei hän koskaan pyrkinytkään sitä paikkaa täyttämään eikä kukaan toisaalta ikinä sitä häneltä odottanutkaan. Minä en oikeastaan ole osannut aktiivisesti kaivata itselleni isovanhempia, koska niitä ei juurikaan ole ollut: isoäitini kuolivat jo ennen syntymääni, pappa ollessani kahden ja vaari kuudennen ikävuoden aikana. Ainoastaan viimeksi mainitusta minulla on selkeitä muistikuvia, mutta olin hiukan liian nuori ymmärtämään oikeastaan mitään sen syvempää isovanhemmuudesta tai perhesiteistä ylipäätänsäkin. Vasta nyt myöhemmällä iällä olen joskus miettinyt, millaista elämäni olisi ollut, jos isovanhemmat olisivat olleet siinä konkreettisesti läsnä pidempään. Olisihan se saattanut olla joltain osin hiukan erilaistakin.

Isosetäni oli nuorin 12 sisaruksen sarjasta. Hän myös lähti sisarussarjan viimeisenä. Tavallaan viimeisenkin lähteminen tuntuu samalla myös linkin menettämiseltä kaikkiin, myös vaariini. Monien hautajaisvieraiden mietteissä tuntui olleen myös ajatus siitä, että enää ei ole ketään jäljellä tuosta suuresta sisarussarjasta, joka on ollut liki käsitteeksi joltain osin muodostuneen sukuyhteisömme perusta kauan aikaa.


Eilinen oli haastava päivä myös siksi, että minua oli pyydetty pariin tehtävään hautajaisissa. Voin jo hiljalleen alkaa puhua itsestäni semikokeneena hautajaisvalokuvaajana, sillä olen hoitanut kuvausnakkia nyt ainakin jo neljissä hautajaisissa kohtuullisen lyhyen ajan sisään. Mielestäni sovittu kuvaaja on sikäli hyvä ratkaisu, että se rauhoittaa siunaustilaisuutta huomattavasti, kun sitä dokumentoi vain yksi henkilö kymmenen sijaan. Tosin, tästä huolimatta aina on läsnä n. 1-3 henkilöä, jotka kuvaavat tilaisuudessa silti, yleensä vielä salamaa käyttäen ja digipokkarin kuvausäänet päällä. Näin kävi tälläkin kertaa ja hiukan harmistuin itsekseni sillä aiheutetun pienen häiriön takia. Lähiomaiset olivat nimenomaan juuri tilaisuuden rauhallisena säilyttämisen takia lähestyneet minua etukäteen kysyäkseen mahdollisuudestani kuvata, joten oli harmillista ettei ilmeisesti asiasta oltu tiedotettu riittävästi. Kuvat olisi minulta kuka tahansa saanut itselleen, ja lisäksi minun ottamani kuvat olivat melko varmasti onnistuneempia kuvatessani kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa penkkirivien edestä vailla näköesteitä ja olosuhteisiin sopivaksi säädetyllä kameralla verrattuna otoksiin, joita penkkiriveistä käsin räpsittiin pujotellen ja väistellen ihmisten takaraivoja - ja puhun räpsimisestä juurikin siksi, että iso osa näin kuvatuista kuvista otettiin salamalla. Sinänsä noin runsas salamankäyttö kummastutti minua, sillä olosuhteet eivät edes mielestäni missään nimessä kaivanneet salamaa. Mutta niin, ei ollut minun asiani puuttua siihen, kuka tilaisuudessa kuvaa ja miten. Saatoin vain tehdä oman osuuteni ja sen, mihin minua oli pyydetty. 


Lisäksi minua pyydettiin lukemaan muistotilaisuudessa adressit. Jännitin moista tehtävää etukäteen aika paljon, sillä tiesin että minulla voisi olla itku hyvinkin herkässä. Tiesin sen kuitenkin olevan yhtä kova paikka myös monelle muullekin, joten en hennonnut kieltäytyäkään. Ja toisaalta, onhan se kunniatehtävä, oikeastaan ainut mitä naisilla hautajaisissa perinteisesti on, arkunkantajat kun yleensä ovat miehiä. Mutta ei se jännitystä poistanut siltikään. Adressien lukemisen lähestyessä kuitenkin löysin jonkinlaisen tyyneyden ja kykenin ne lukemaan läpi kohtuullisen sujuvasti, ainoastaan pari kertaa jouduin vetämään henkeä vähän rauhallisemmin, jottei liikutus olisi päässyt livahtamaan puheeseen liiaksi. 


Kaikkiaan hautajaiset olivat melko lämminhenkinen tilaisuus. Paikalla oli melko pieni joukko ihmisiä, mutta tuo pieni joukko sitten kyllä oli kaikki sellaista väkeä, jota paikalle oli toivottukin. Mukavaa oli myös huomata, että vaikka osaa sukulaisista ei kovin usein ihan jo maantieteellisen etäisyyden takia näe, koin oloni tervetulleeksi muiden joukkoon. Myös se, että minulle oli annettu tehtävä muistotilaisuudessa sai minut tuntemaan, että tämä yhteisö tosiaan pitää minua täysvaltaisena jäsenenään. Omassa arjessani sukulaiset eivät juurikaan lähintä perhettä lukuunottamatta kamalasti näy, mutta helpottavaa on huomata, että silti suku on siellä jossain olemassa, myös minua varten.


Viikonloppuna olisi myös ollut luvassa larppaamista, mutta hautajaiset ymmärrettävästi ajoivat moisen harrastamisen ohitse tärkeysjärjestyksessä. Toki minua silti harmitti, että hyvä peli jäi itseltä väliin, samaten ihmisten tapaaminen. Mutta niin, pelejä toki tulee lisää, kuten myös mahdollisuuksia tavata larppaajakavereita, mutta viimeisen isosedän saa hyvästellä vain kerran.

maanantai 15. elokuuta 2011

Kesäloma tuli, oli ja meni - osa 1: Kaunas

Aaaaarrrgh.

Olen aivan onneton blogin päivittäjä, myönnän. Mutta koska elämässä on niin paljon tähdellisempiäkin asioita kuin tekemisten päivittäminen, jää tällainen pikku puuhailu helposti yleensä vähän vähemmälle huomiolle, koska ekstrahommaahan tämä elämisen ohella on. Ja elämää on ollut paljonkin. Kesäloma vierähti mukavissa merkeissä ja vähän matkustellenkin, kohteina olivat tänä kesänä Kaunas Liettuassa ja Riika Latviassa. Voisi luulla, että tein varsinaisen Baltian kiertomatkan, mutta ehei. Noiden kahden reissun väliin mahtui aikaa liki kaksi viikkoa, jolloin mm. kävin Helsingissä ja Ropeconissa sekä muuten vain kulutin aikaa myös kotiseudulla ystävien kanssa ja itsekseni. 

Kaunas oli hämmentävä paikka. Pieni kaupunki oli selkeä ja helppo suunnistaa, mutta kun katseli ympärilleen, kohtasi omituisen sekasopan hyvässä kunnossa olevia rakennuksia ja toisaalta taloja, joihin ei oltu kajottu vuosikymmeniin. Ja kun muistaa, että noin seitsemisenkymmentä vuotta sitten alue liitettiin Neuvostoliittoon ja siitä vapauduttiin vasta noin kaksi vuosikymmentä sitten, voi uskoa että paikoin voi vielä aivan kaupungin keskustassakin aistia neuvostoliittolaisen tavan hoitaa paikkoja (eli jättää hoitamatta, kuten voisin todeta). 

Katunäkymä.

Valitettavan tuttu näky kaupungissa: umpeen laudoitetut ikkunat, rapissut pinta ja hoitamaton pihamaa. Tuokin on varmasti joskus ollut nätti talo.

Purkutuomiota odotellessa?
Kovasti liettualaiset kuitenkin vaikuttavat yrittävän kunnostaa kaupunkia ja restauroitavia rakennuksia oli useita. Kaduista pidettiin myös hyvää huolta ja oli ilahduttavaa todeta, että kaupunki oli kohtuullisen siisti, ainakin keskusta-alueella. Paikallinen puistoyksikkö tunnollisesti myös kuokki heinää ja sammalta irti mukulakivikaduilta. 

Kaupungissa oli lukuisa määrä kirkkoja.  Osa oli jo kunnostettu uuteen loistoonsa, mutta oli surullista huomata että moni oli vielä törkyn peitossa ja heikossa kunnossa. Mieleeni jäi erityisen hyvin vierailu eräässä kunnostuksen alla olevassa kirkossa, johon pääsin kurkistamaan sisälle. Ulkoa päin jo näki, että huonossa hapessa ollaan, sillä iso osa ikkunoiden lasimaalauksista oli rikkinäisiä tai kokonaan poissa. Sisällä tunnelma oli kuin jossakin elokuvien aavekirkoista: loistokkuus puuttui, freskot olivat pahasti kuluneet ja pilkistivät likakerroksen alta, saarnastuoli oli jo ajat sitten revitty paikoiltaan ja paikalle oli jäänyt vain jokunen tukipuu ja rappuset, urut näyttivät ennemminkin lintujen pesimäpuustolta ja alttarisyvennys hylätyltä. Paikka tuntui sammuneelta.  

Kuitenkin, kun ympärilleen katseli, niin huomasi keskellä lattiaa olevat tuolit ja niiden eteen katetun pienen pöydän, väliaikaisen ja vaatimattoman alttarin tuoreine kukkineen. Nurkissa oli kokoamista odottavia rakennustelineitä ja pressuja. Kaikkein sympaattisin ja vahvin merkki siitä, että kirkossa oli vielä elinvoimaa oli mielestäni kohtaamani vanha munkki, joka kirkkoa valvoi. Kurttuinen mies ei vaikuttanut lainkaan masentuneelta tai toivottomalta, vaan pidättyväisen iloisesti hymyili ja oli oikein ystävällinen, vaikkei meillä ollut yhteistä verbaalista kieltä juurikaan lukuun ottamatta muutamaa opettelemaani liettuankielistä sanaa. Miehellä tuntui olevan uskoa siihen, että vielä hänen kirkostaan tulisi oikein upea kirkko.
Kirkko korjauksen alla.
Kirkkojen lisäksi vierailin myös museoissa, mm. Sotamuseossa sekä Paholaismuseossa. Viimeksi mainittu oli omalla tavallaan mielenkiintoinen ja se olikin yksi kaupungin puhutuimmista nähtävyyksistä. Museossa oli näytillä erilaisia paholaista, pirua, peikkoa tai vastaavaan rinnastettavia veistoksia. Sotamuseo taas nimensä mukaisesti esitteli alueen historiaa sotien näkökulmasta ja toki viimeisimmät sodat toisen maailmansodan aikaan olivat yksi näkyvimmistä aiheista museossa. Se katsoi kuitenkin myös kauemmas historiaan ja esitteli muitakin kansan kohtaamia sotia. Ja niitä oli yllättävän paljon. Maa on ollut eri joukkojen myllerryskenttä, vuorotellen niskaan ovat hengittäneet mm venäläiset, puolalaiset ja ranskalaiset.  

Kaunasin Sotamuseo, rakennettu vuonna 1921
Museoissa museokaupat loistivat poissaolollaan. Lievästi olin pettynyt, vaikka arvelinkin, ettei entisessä Neuvostoliitossa vielä ole kaikkialla päästy kapitalismin makuun niin hyvin, että museoissakin olisi kauppa. Olen vain jo niin tottunut Suomessa siihen, että aina jonkinlainen museokauppa on olemassa, josta noutaa jokin pieni muisto vierailusta. Jopa Valamon luostarissa törmäsin omanlaisesti nimettyyn matkamuistomyymälään, jossa vaihtaa maallista omaisuutta toiseen. Ja aivan oma lukunsa ovat esimerkiksi Lontoon museoiden kauppatarjonnat. Yhdessä museossa voi olla kolmekin puotia, joista etsiä hauskoja esineitä ja kirjoja sekä tietysti ostaa tuliaisia. Kaiholla muistelin liettualaisten museoiden tyhjissä auloissa Natural History Museumin, Victoria&Albertin ja kumppaneiden tarjontaa.
Museokaupat loistivat poissaolollaan museoiden auloissa. Kuva Paholaismuseon aulasta.
Museoissa ja muuallakin panin myös merkille sen, että palvelukulttuuri on Liettuassa vielä ilmeisesti varsin nuorta. Kaupoissa sai kierrellä ilman, että myyjä edes saapuessa tai lähtiessa huomioi mitenkään ja palvelu oli monissa paikoissa ennemminkin vain kohtelua. Hymy oli harvinaisuus ja englantia osattiin moniin muihin vierailemiini maihin verrattuna heikosti.  Tähän voi vaikuttaa toki myös se, että Kaunas ei ole mikään turistien varassa elävä kaupunki eikä maan pääkaupunki.

Toki kohtasin myös mukaviakin ihmisiä, joten en voi sanoa että kokemukseni ihmisistä olisi kokonaisvaltaisen huono ollut. Nuorempi väki osasi englantia kohtuullisesti - jotkut vaikuttivat puhuvan sitä jopa oikein mielellään - ja etenkin parissa kahvilassa ja hotellissa henkilökunta vaikutti avuliaalta. Mieleeni jäi myös sympaattinen vanha mies, joka myi hissilippuja Vapahtajan kirkon torniin. Miehellä ei kielitaitoa juurikaan ollut, mutta hinnastoa osoittamalla ja parilla liettuan sanalla saimme haluamamme hissiliput ja lisäksi kovin sympaattiset hymyt sekä lippuja ostaessamme että lähtiessämme, kun mies leveästi hymyillen ja käsiään hyväntahtoisesti heilutellen mutisi meille liettuaksi jotain paljastaen harvahampaisen - ja osittain metallisin implantein korjatun - hymyn.

Olennainen osa matkaa on tietysti myös ruoka. Valitettavasti jouduin parinakin iltana pettymään ruokatarjontaan, sillä sain eteeni kehnosti leikattua lihaa, eikä annosten esillepanokaan ollut aina kaunein mahdollinen. Kaikkeuden huippu oli se, että entrecôte tarjoiltiin vain pelkän ketsupin kera. Ei kastiketta. Lisäksi jouduin jättämään kolmanneksen lihasta syömättä ihan vain siksi, että se oli leikattu lihassyiden myötäisesti, mikä tekee lihasta yleensä sitkeää. Ja mukana tuli myös lihaskalvoja. Suomessa olisin jo huomauttanut asiasta, mutta en ollut yhtään varma riittäisikö tarjoilijan kielitaito valitukseni aiheen ymmärtämiseen, joten se jäi sitten siihen.

Yleensä ruokalistan ylpeys entrecôte tarjoiltiin koruttomasti säilykekurkkujen, tomaattilohkojen, perunan ja ketsupin kera huonosti leikattuna.
Toinen pettymyksen reisussa tarjonnut ruokalaji oli lammasta, joka sekin oli tuhottu väärällä leikkauksella. Siitä jäi syömättä pienempi pala kuin edellisestä, mutta sääli oli kuitenkin jättää iso kasa lihaa lautaselle ihan vain siksi, että se oli valmistettu väärin. Sitkeääkin se vähän oli. Uhkarohkeaahan lampaan tilaaminen toisinaan vähän on, sillä sitä joko osataan tai ei osata valmistaa. Jälkimmäisessä tilanteessa se yleensä on vähän sitkeää, ja nyt syömäni lammas oli jo aika kumimainen. Lisäksi saimme pihviveitset käyttöömme vasta, kun erikseen tarjoilijalta niitä pyysimme, minä vasta toisen pyytämisen jälkeen. Ennen sitä olin onnettomasti nylkyttänyt sileäpintaisella tylsällä veitsellä sitkeää lammaspoloani pienemmiksi palasiksi huonoin tuloksin. Ehei, emme jääneet paikkaan jälkiruoalle, vaikka miljöö itsessään oli mukava ja viini hyvää.

Hotellin ravintola onneksi pelasti meidät maittavilla jälkiruoilla ja viimeisenä iltana söimmekin hotellin ravintolassa. Tällä kertaa ei tarvinnut katua tai jurputtaa mistään. Lähtöpäivänä päädyimme syömään läheisen jättimäisen ostoskeskuksen kiinalais-japanilaiseen ravintolaan, jossa misokeitto maistui ihanalta ja sushit olivat maukkaita. Ja jälkiruoka oli ihanaa.
Sushia.

Lättyrullia, joiden sisässä tahnaa, joka vaikutti vähän suklaajäätelöltä, muttei ollut jäistä. Nam.
Huolimatta muistutuksista neuvostovallasta oli Kaunas myös tavallaan varsin keskieurooppalainen kaupunki. Ja kunhan jälleenrakennus saadaan siellä päätökseen, on se varmasti myös oikein sievä paikka. Ja pidin vanhasta kaupungista, se oli eloisa ja viihtyisä. Samaten uudemman keskustan kävelykatu oli viehättävä tuttavuus, ja täynnä edullisia kenkäkauppoja. Shoppailijalle taivas myös oli käytännössä kaupungin keskustassa sijaitseva Akropolis-ostoskeskus, jossa oli puljuja ja putiikkeja muistaakseni jopa neljässä kerroksessa.
Kävelykatu vanhaan kaupunkiin.
Vanhan kaupungin ja joen välissä oli suuri puistoalue.
Kaunasin linnoitus.
 Kaunasin linnoituksessakin kävimme toiveenamme tyydyttää hieman historian nälkäämme. Linnoitus oli yllättävän pieni, lähinnä vain torni ja sen alapuoliset kellarikerrokset. Paikka näytti olevan vielä vähän kesken eräinen, esimerkiksi näyttelyt ja muut esineet loistivat poissaolollaan. Myöskään mitään opasteita ei ollut tarjolla. Vaikutti siltä, että vallihautakin oli täytetty aivan vasta viime vuonna, sillä vain vähän vanhemmissa kuvissa se näyttää erilaiselta ja lisäksi katujen urat vielä laskivat vallihautaan. Nurmikolle oli myös asennettu upotettavia valoja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi laitettu paikoilleen vasta tänä kesänä. Elättelen siis toiveita, että tuosta saadaan vielä mukava nähtävyys. Parin vuoden kuluessa se on varmasti jo aivan toisenlainen, ja kehittyneempi.
Herkkuhetki. Vero Cafe tarjosi oikein hyvää frappea sekä Dante-kakkua. Ja lisäksi mukavaa palvelua.
Todettakoon, että reissu oli mukava. Ja hotelli ihana, Park Inn Kaunasissa asuimme. Neljä yötä oli jo sellainen aika, että siinä ehti hyvin katsastamaan kaupungin. Jos vierailu olisi ollut yhtään pidempi, olisi ollut jo kova tarve tehdä päiväretki esimerkiksi Vilnaan, jonne pääsi bussilla ja junalla. Myös kaupungin ulkopuolella oleva yhdeksäs linnoitus kuulemma olisi voinut olla mukava käydä katsastamassa. Mutta niin, ehkä jotain on hyvä jättää siltä varalta, että kaupunkiin tulee joskus vielä palattua uudelleen. Kallista lystiä lomailu Kaunasissa ei ainakaan ollut, sillä lennot olivat edulliset (Ryanair) ja hotellikin tarjosi erinomaisen hinta-laatusuhteen. Paikanpäällä rahaa kului hyvin maltillisesti, sillä hintataso oli monissa tuotteissa Suomen tasoa edullisempi. Lentoaikakin oli lyhyt, joten sikäli reissu oli vaivaton eikä todellakaan lompakkoa liiaksi rasittanut. Sesongin ulkopuolella lennot ja hotellin saanee vieläkin edullisemmin.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Todellisuuden kanssa leikkimistä

Taas on vierähtänyt luvattoman kauan edellisestä kirjoituksesta. Elämässä on tapahtunut oikeastaan aika paljonkin kuluneen kuukauden aikana, eikä ole ollut yhtään ylimääräistä aikaa istua ja naputella päivitystä bloginkin puolelle. Päivät kuluvat töissä, ja vapaa-ajallakin on tekemistä melkeinpä liikaa. Välillä on suorastaan huono omatunto, kun ei ole ehtinyt tapaamaan ystäviäkään niin paljoa kuin mitä haluaisi.

Viime viikonloppu vierähti todellisuuspakoisissa merkeissä eli larppaamassa. Viikonloppu eristäytyneeseen 50-luvun mielenterveyslaitokseen eläytyen oli jälleen kerran hyvin antoisa ja elämyksiä tarjoava kokemus. Peli oli pitkä - taisi olla 28 tuntia - ja henkisellä tasolla melko raskaskin, mutta juuri suuria tunne-elämyksiä ja myllerryksiä minä yleensä peleistä haenkin. Aiemmissa Tahtotiloissa olen saanut myös osakseni erilaisia pikku ruhjeita (mustelmia, naarmuja, repeytyneitä kynsiä) erilaisten lattiapainien ja muiden fyysisten konfliktitilanteiden kautta, mutta nyt tällä kertaa liu'uin koko pelin läpi ilman yhtään fyysiseksi käynyttä konfliktia ja lopputuloksena olin täysin ruhjeeton (jos lukuisia hyttysenpuremia ei lasketa ruhjeiksi). Tosin, edellinen saman pelisarjan peli joulukuussa sitten taisi tarjotakin kaikenlaista ruhjetta varastoon, silloin tuli otettua osumaa aika reippaallakin kädellä. On se jännä, että vaikka larpatessa tarkoitus on ottaa pataan ihan vain leikisti, niin aina jokunen aitokin mustelma pelistä tuppaa jäämään muistoksi. Toisista jää vähemmän, toisista enemmän. 

Olen huomannut, että nykyisin pelaamistani peleistä suurin osa on pelisarjoja, joissa seikkailen saman hahmon kanssa useammassa eri pelisarjan osassa. Moinen kyllä sopii minulle paremmin kuin hyvin, sillä minusta on mukavaa pelata samalla hahmolla useammankin kerran, mikäli vain hahmo on rakennettu siten, että siinä riittää potkua useampaankin kuin vain yhteen peliin. Onnekseni olen sattunut pääsemään mukaan useampaankin loistavaan pelisarjaan, joissa olen saanut keskittyä hyvin kirjoitetulla hahmolla pelaamiseen. Saman hahmon kanssa touhutessa pelaamisesta tulee vähemmän suorituskeskeistä tehtävien tahkoamista ja enemmän mukavaa fiilistelyä ja tunnetiloilla keinumista. Kaikki parhaimmat pelikokemukseni ovat syntyneet peleissä, joissa olen saanut pelata samaa hahmoa useamman kerran. Toki one-shotitkin ovat piristäviä ja tuovat vaihtelua, mutta pelinautinnoista mahtavimmat ovat olleet kampanjoissa ja sarjoissa. Kampanjoissa ja sarjoissa ei ole kiire suorittaa ja pelata kaikkea kerralla auki, vaan saa hiukan pihdata ja kypsytellä asioita. Ainoa ikävämpi puoli näissä pitkäaikaisemmissa peliprojekteissa on se, että hahmoon ja pelimaailmaan todellakin ehtii kiintyä. Kun kaikki kuitenkin päättyy aikanaan (ikuisesti kestävää sarjaa ei ole vielä tullut vastaan eikä muistaakseni kukaan ole uhonnut, että nämä pelithän eivät pelaamalla lopu), on jokaisen pelisarjan ja -kampanjan lopussa aika haikea mieli, kun tarina päättyy ja hahmon maailmoineen joutuu jättämään. Mutta, kaiken täytyy päättyä aikanaan, niinhän sitä sanotaan.

Pelin jälkeen on aina vähän puusta pudonnut olo. Joskus on tuntunut siltä, että oma elämä on kovin tylsää verrattuna pelimaailmassa koettuihin Suuriin Käänteisiin ja Valloittaviin Tunteisiin. Hyvän pelin jälkeen on ihan luonnollista, että on hiukan haikumielikin. Toisaalta olen kyllä myrskyisien pelien jälkeen oppinut myös arvostamaan sitä, että oma elämäni ei ole yhtä Suurta Draamaa, vaan paljon hillitympää ja rauhallisempaa. Hillitty ja rauhallinen on oikeastaan aika mukavaa. Ja välillä tuntuu, että oma elämäkin tarjoaa draamaa ja hiusten halkomista aivan riittävästi.

Muina kuulumisina mainittakoon, että sain hakemani logopedian sivuaineoikeuden. Vaikka yliopistollamme on vapaa sivuaineoikeus, ei se tokikaan kosketa aivan kaikkia aineita. Totta kai minun piti haluta sivuaineeksi juuri yhtä niistä aineista, joita ei vain ilmoitusluontoisesti sivuaineekseen saa otettua, vaan oikeutta sivuaineeseen täytyi erikseen hakea. Deadline hakemuksille oli jo toukokuun lopussa, joten olin kuukauden päivät saanut jännittää. Torstai-iltana löysin sitten sähköpostistani viestin professorilta, joka kertoi myöntäneensä sivuaineoikeuden. Oi että, olin melkoinen onnipallo sen jälkeen. Alunperinhän hain logopedian pääaineopiskelijaksikin, mutta ovet eivät auenneet sillä kertaa. Nyt saan suorittaa ainakin perusopinnot aineesta ja kuulostella, vieläkö tahtoisin pääaineena moista lukea ja harkita sitten hakua uudelleen. Jes, lässyttävät lapset ja sanansa unohtavat vanhukset, täältä tullaan!

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Lapsen naama?

Lähdin tänä aamuna kahdeksan jälkeen Helsingin Mellunmäestä kohti rautatieasemaa vietettyäni miehekkeen luona helatorstain. Bussipysäkillä kaivoin juuri ennen bussin tuloa 2,5 euroa lompakostani esiin maksamista varten. Bussiin astuessani tervehdin kuskia ja laskin tasarahan tuon keski-ikäisen mieshenkilön eteen. 

Hämmennyin saadessani bussilippuni mukana kuskilta vaihtorahaa, vielä eilenhän olin matkustanut bussilla maksaen sen tavanomaisen 2,5 euroa. Eihän tuo lipun hinta nyt yhdessä yössä ole voinut muuttua, etenkään niin että hinnat laskisivat? Jatkoin kuitenkin hämmentyneenä peremmälle, jotta muutkin matkustajat pääsisivät kyytiin ja matka aamuisessa liikenteessä pääsisi jatkumaan. Hetken epäilin, että olin sittenkin erehdyksessä antanut kuskille liikaa rahaa, vaikka olin käytännössä satavarma, että pysäkillä olin kaivanut tasarahan valmiiksi hyppysiini. Penkille istuessani mysteeri vaivasi minua jo niin paljon, että otin taskuun tunkemani lipun uudelleen esille katsoakseni matkan hinnan. Tässä kohdin syy paljastui: minulle oli myyty lastenlippu. 

Ymmärrys toi mukanaan myös hämmennyksen. Miten ihmeessä minulle oli myyty lastenlippu? Tampereella olen tottunut siihen, että lastenlipulla matkustavat vain alle 12-vuotiaat lapset.  Huvittava tilanne poiki heti Facebook-päivityksen, jossa nauroin tilanteelle ja samalla tiedustelin josko joku tietäisi pääkaupunkiseudun lastenlipun ikärajan. Rni ehti ensimmäisenä valaisemaan, että HSL:n nettisivujen mukaan lastenlipulla matkustivat lapset 16. ikävuoteen asti. 

Tsihih, kuskin ikäarvio minusta heitti siis vähintään seitsemällä vuodella.

Hämmentävintä tässä on se, että luulin tarjonneeni kuskille selvän vinkin siitä, että haluan aikuisten lipun lyömällä rahaa tiskille juuri aikuisten lipun hinnan verran. Tästä huolimatta kuski päätti, että annetaanpa tuolle lapsiraukalle - joka yritti maksaa aikuisten lipusta - lastenlippu. Minä en vain kykene ymmärtämään, mikä tuossa johti tulokseen, jossa kourassani oli lastenlippu. 

Sen toki myönnän, että kasvonpiirteeni saattavat joskus hämätä ja saada minut näyttämään nuoremmalta kuin mitä olen. Pyöreäkasvoisena olen oppinut varautumaan siihen, etten saa Alkosta ulos mitään ilman henkkareiden esittämistä ja vielä vajaa vuosi sitten ravintolassakin kysäistiin, että onhan minulla riittävästi ikää viinilasilliseen ruoan kanssa. (Tuolloin ei ollut kuulemma tarve näyttää papereita, vaikka olin kyllä valmis nekin laukusta kaivamaan. Riitti, että totesin ikää olevan tarpeeksi.) Lähikaupasta ja marketeista yleensä sentään saan nykyisin jo lonkerot ostettua ilman papereiden näyttämistä. Alkoholia ostaessa vielä ymmärrän papereiden kyselyn, nehän pitäisi periaatteessa kysäistä alle 25-vuotiaalta varmuuden vuoksi.

Mutta että bussikuskin mielestä en tänä aamuna ollut 16-vuotiasta vanhempi? Huh huh. Mietin, että mikä kumma on saanut kuskin päättämään iäkseni noin pienen luvun huolimatta selkeästä yrityksestäni ostaa aikuisten lippu? Mielestäni en vaatteidenkaan puolesta ihan enää teinistä menisi. Teinivuosina juuri pukeutumistyylini ja ulkoinen olemukseni (miinus ne pyöreät kasvot) hämäsivät ihmisiä arvioimaan iäkseni enemmän kuin mitä se todellisuudessa oli, enkä koe muuttaneeni tyyliäni radikaalisti nuorempaan suuntaan teinivuosien jälkeen. Ainut, mikä tänään oli minulle poikkeuksellista oli se, että kannoin mukanani myös selkäreppua. Sellaista tavallisen kokoista, mustaa. En jaksa kuitenkaan uskoa, että tuo yksittäinen esine nuorentaisi minut teiniksi asti. 


Totesin, että tällä naamalla täytynee varmuudeksi kantaa mukana henkilöllisyystodistusta iän todistamista varten vielä seuraavat kymmenen vuotta.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Minun!

Se on kaunis. Se on iso. Se on ollut haaveilujeni kohteena vuoden. Ja nyt se on minun. 

Lisäksi se mahtui autoon pienen sovittelun jälkeen.


Bingo. Unelmieni taulu on viimeinkin minun. Suuri kiitos tästä kuuluu ystävälleni Rnille, joka oli tarkkaavaisena naisena pannut merkille Ikeassa vieraillessamme huomautukseni taulusta, jossa oli kuvattu Lontoon katunäkymä busseineen. Olin sattunut mainitsemaan taulun ohi kulkiessamme, että tuossa on taulu, josta olen jo tovin haaveillut ja jonka toivottavasti joku päivä vielä ostan koristamaan seinääni. Syntymäpäivänäni toukokuun alussa koinkin oikein iloisen yllätyksen, kun Rnin ja Juspen lahjuksesta paljastui Ikean lahjakortti mukanaan kehotus ostaa se ihailemani taulu. Ei varmaankaan tarvitse sanoa, että olin onnesta tovin mykkänä paitsi taulun takia myös siksi, että elämässäni on ihania ystäviä. <3


Kuva: Ikea
Tänään suuntasin viimein ruotsalaiseen huonekaluihmeeseen ja vaihdoin lahjakorttini tauluksi. Taulun kuljettaminen kotiin oli operaatiossa kaikkein jännittävin vaihe (heti kassatapahtuman jälkeen totta kai, koska legenda kertoo että lahjakorttia ostettaessa oli koko Ikean kassaosasto menettänyt sähkönsä, joten kortissa oli pakko olla jotain radikaalilla tavalla mätää), meillä kun ei ollut mitään varmuutta siitä, että taulu mahtuisi punaisen paholaisemme Fiat Bravan kyytiin. Arvio oli, että mahtuu, mutta liikaa tilaa ei kyllä lainkaan jäisi. Varasuunnitelmana oli kuljettaa taulu kotiin bussilla. Tosin suoraa bussiyhteyttä Ikealta kotiin ei ole, joten olisin joutunut seikkailemaan jättimäisen taulun kanssa keskustan kautta vaihtaen. Ja niin, taululla tosiaan on mittoja komeat 100 cm x 140 cm.


Jokin oli kerrankin puolellani ja taulu sujahti kuin sujahtikin pienen sommittelun jälkeen auton sisäpuolelle. Kaksi ihmistäkin mahtui vielä kyytiin, joten tämä tarina sai lopulta oikein onnellisen lopun. 


Ja miksi tuo taulu on niin hieno? Minä pidän Lontoosta kovin paljon, mielestäni se on ihana ja elinvoimainen kaupunki puistoineen ja museoineen. En ehkä haluaisi asua siellä vakituisesti, mutta lomailu siellä on ollut aina mukavaa. Monet Lontoo-aiheiset taulut ovat olleet mielestäni ihania, mutta tämä nimenomainen taulu vei sydämeni siksi, että siinä on kuvattuna punainen kaksikerroksinen bussi nro 38 Victoriaan. Kyseinen bussi oli ns. "kotibussimme", kun reilu vuosi sitten siskoni kanssa olimme Lontoossa. Hotellimme oli aivan lähellä Victoria Stationia, joka oli kyseisen bussin päätepysäkki. Samalla bussilinjalla mekin huristelimme muutaman kerran, vaikka pääasiassa suosimmekin metroa sen nopeuden vuoksi. Kaksikerrosbussilla ajelu (kuten myös nunnien bongaaminen sen kyydissä istuen, checked!) vain kuuluu ikonisella tavalla Lontooseen, joten toki mekin bussikyytiin istahdimme ja nautimme bussin ikkunoiden takana vilisevistä nähtävyyksistä, joita ei metrolla matkatessa näe.


Taulun löytäminen Ikeasta vuosi sitten oli iloinen yllätys. Ja nyt koko vuoden ajan jatkunut kaukorakkauteni tauluun päättyi onnellisesti, kun siitä viimein tuli aivan oikeasti myös minun tauluni.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Lääh ja puuh

Pitkälle hiljaisuudelle blogin puolella on täysin luonnollinen syy: tenttisuma. Kekseliäänä (ja itusen laiskana) opiskelijana olin jättänyt varsin monen tentin suorituksen "parempaan ajankohtaan" joskus talvella. Noh, nyt lukukauden päättyessä alkoi olla aika tehdä noille roikkuville tenteille jotain. Sääli, että heräsin tähän varsin myöhään, sillä sen takia minulle muodostui komea viiden tentin putki yhdeksän päivän sisään. 

Tenttisumani sisälsi näyttäviä esimerkkejä siitä, mikä voi mennä poskelleen. Vietin yhden yön lukemalla kuin hullu 400-sivuisen tenttikirjan läpi, jotta tulisin edes pintapuolisesti kahlanneeksi läpi koko kirjan. Seuraavana aamuna tentissä kolmen tunnin yöunien jälkeen totean, että kaksi esseekysymystä olivat molemmat ensimmäisen 50 sivun alueelta. Siinä sitten hetken mietin, että miksi hemmetissä en vain nukkunut enemmän ja jättänyt lukemista vähemmälle, kuten moneen otteeseen mietin yön aikana työpöydän ääressä kirjan kanssa kukkuessani. Loppu hyvin, kaikki hyvin tuossa tapauksessa. Tentti meni läpi ja arvosanakin oli oikein hyvä. 

Mukaan mahtui myös yksi klassinen "nukuin tenttiaamuna pommiin" -tapaus, mutta kunniakseni on todettava että nökötin heräämisen jälkeen jo kymmenen minuutin kuluttua bussipysäkillä vaihtoehtoista bussia odottamassa ja olin lopulta yliopistolla 15 minuuttia ennen tentin alkua. 

Tenttikirjoja ahmiessani yhden välistä löytyi myös hauska yllätys: 
Joku oli askarrellut The Science of Personality -kirjan väliin lumihiutaleen ja vielä koristellut sen kannustavin sanoin. Hetken tuijotin löytöäni ihastuneena. Ai että, moinen hyväntahtoisuus saa minut aina hymyilemään. Jätin lumihiutaleen kirjan väliin toivoen, että sen seuraavakin löytäjä yllättyisi yhtä iloisesti. 

Opiskelujen ohella olen ehtinyt yllättävänkin paljon miettimään asioita kiireestä huolimatta. Olen muutaman viikon aikana ymmärtänyt taas itsestäni uusia asioita. Ei mitään maailmaa mullistavaa, mutta on jännittävää olla tutkimusmatkailijana omassa itsessään. Epämukavaa on hetkellisesti se, kun löytää jotain, mistä ei pidä. Mutta nekin löydöt ovat hyödyllisiä. 

Tänään sain aikaiseksi vihdoin koeajaa uudet kävelysauvani. Tutustuin joskus vuonna 2003 tai 2004 sauvakävelyyn ja tykästyin lajiin kovasti. Siinä sai helposti käytännössä kokovartalotreenin ja samalla tuli ulkoiltua. Muutaman vuoden jaksoin liki päivittäin lenkkeillä kahden tikun kanssa, mutta sitten aika alkoi jossain vaiheessa lukion viimeistä vuotta loppumaan kesken enkä enää ehtinyt lenkkipoluille kovin usein. Sauvakävelystä tuli satunnaisempi harrastus ja lopulta pari vuotta sitten taloudestamme myytiin kaikki sauvat kirpparilla tarpeettomina. 

Nyt kevään myötä alkoi mielessäni kyteä ajatus sauvakävelyn uudelleen aloittamisesta. Vähän aikaa tuumasin ideaani ja totesin, että eihän tästä selviä muuta kuin kokeilemalla. Löysin oikein mukavaan hintaan itselleni sauvat pienen etsimisen jälkeen Stadiumista. (Täytyy myös todeta, että sain kyseisessä puljussa oikein hyvää asiakaspalvelua sauvoja hankkiessani: myyjät sekä osastolla että kassalla olivat oikein ystävällisiä.) Muutaman päivän ajan vielä odotin sopivaa hetkeä lähteä kokeilemaan useamman vuoden tauon jälkeen miltä sauvominen tuntuisi. Tänään sitten viimein pääsin lenkkipolulle asti keppien kera ja voi että, oli jännää. Tein melko lyhyen lenkin ja turhempia vielä repimättä, jotta keho saisi rauhassa tottua uudenmuotoiseen lajiin. Ja siltikin heti tuntui hartioissa ja käsivarsissa siltä, että töitä niillä on tehty. Myös jaloissa tuntui erilainen työskentely, kaiketi askelpituus kasvoi sauvoilla eteenpäin työnnellessä. 

Lenkeilläni olen viime aikoina päätynyt yllättävän usein metsään. Ei pidä käsittää väärin, en ole innostunut minkäänlaisesa samoilemisesta ja minun metsäreissuni käsittävät vain pyrähdyksiä lähialueen metsäisillä lenkkipoluilla, joista välillä saatan poiketa ja edetä oikein metsän puolella hetken aikaa. Olen tykästynyt löytämiini puroihin ja nätteihin polunpätkiin kovasti. Normaalisti lenkkeillessä kuljen napit korvissa musiikkia kuunnellen, mutta metsässä huomaan varsin usein jättäväni musiikin pois. 

Tänään kohtasin metsässä jonkin eläimen. Epäilen sen olleen rusakko, mutta se katosi pusikkoon kääntäessäni pääni rahinaa kohti. Jäin vain hölmistyneenä ja toisaalta uteliaana tuijottamaan pusikkoa. Tuon hyvin hätäisen eläinkohtaamisen myötä mieleni kuitenkin matkasi erääseen toiseen metsään (jolle kehitettyä lopullista nimeä en vieläkään muista, ainoastaan ne huvittavat väännökset) ja vietin hyvän hetken fiilistellen syntymässä olevaa tarinaa. Tuntui hyvältä huomata innostuvansa ja palon syttyvän.

Totesin, että näissä tunnelmissa oli oikeastaan aika mukava tajuta, että myös fuksivuosi on viimein takana yliopistolla. Ja hyvinhän siitä selvittiin, loppujen lopuksi.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Jännäretki

Viime keskiviikkona starttasi vokologien keväinen tutkimusretki, kuten professorimme sitä oli keksinyt nimittää. Tarkoitus oli tutustua HYKSin foniatrian poliklinikkaan ja samalla osallistua myös tutkimukseen toimien koehenkilöinä. Tämä sisältäisi myös nasofiberoskopian, eli nenän kautta tapahtuvan kurkunpään tähystyksen. Tämä tarkoitti iloista asiaa meille opiskelijoille: saisimme tilaisuuden nähdä oman kurkunpäämme ja äänihuulemme. 

Into tähystystä kohtaan ehti muuttua pieneksi epäilykseksi seuratessani sivusta tähystyksiä. Toki oli todella mielenkiintoista katsoa reaaliaikaista kuvaa ihmisten kurkunpäistä, mutta samalla panin myös merkille sen, että skooppi aiheutti jonkin verran kakomista roikkuessaan muutaman sentin päässä äänihuulista nenän ja nielun alueella. Herkkänieluista ihmistä alkoi pelottaa. Normaalisti tähystimeen levitettäisiin puudutetta, jolloin kakomista ei pitäisi juurikaan esiintyä, mutta proffamme  ja lääkäri totesivat, että voisimme kokeilla suorittaa tutkimukset ilmankin: sattuessaan valumaan kurkunpäähän puudute voisi jonkin verran vaikuttaa myös äänihuulten värähtelyyn ja siten se saattaisi antaa oman vaikutteensa myös tutkimustuloksiin. Toki nytkin puudutteen sai, jos välttämättä haluaisi, mutta suositeltiin ensin kokeilua ilman. 

Oman vuoroni tultua jännitti jo aika paljonkin. Istuin kiltisti paikoillani, kun kaulalleni teipattiin elektrodeja EGG-mittausta varten ja pariakin eri sorttia olevia mikrofoneja. Ja sitten vielä skooppi nenään. Tapahtumasta on olemassa myös kuvamateriaalia, jonka toivon jossain vaiheessa saavani käsiini. Letkujen ja johtojen keskellä oli sen verran hauska olo, että kuvienkin on pakko olla vähintäänkin huvittavia. 

Siinä sitten skooppi nenässä äänsin sovittuja vokaaliäänteitä pillillä ja ilman ja lisäksi vielä veteenkin pillillä samalla puhaltaen. (Tutkimuksessa käsittääkseni tutkittiin vastuksen vaikutusta äänihuulivärähtelyyn ja ääntöväylän muotoon.) Kaikkiaan skooppi taisi olla nenässäni reilut viitisen minuuttia. Kyllähän se välillä vähän onnistui kakomista saamaan aikaan, mutta loppujen lopuksi se ei tuntunut läheskään niin pahalta kuin mitä olin arvellut sen tuntuvan, hetkittäin toki epämukavalta. Puudutuksen kanssa tuo olisi varmaan ollut ihan helppo nakki. 

Parhaimman palkintoni sain sen jälkeen, kun tähystys oli ohi. Sain heti siltä istumalta katsoa kuvatun materiaalin foniatrin kanssa, joka selitti asiantuntevasti kuvassa viliseviä asioita ja ilmiöitä. Ja kyllä näytti hienolta! Tapitin kuvaruutua haltioituneena. Olen minä jo kuvamateriaalia videolta muiden kurkunpäistä nähnyt, mutta silti tunsin lapsekasta riemua nähdessäni juuri omien äänihuulieni värähtelevän aivan samalla tavalla kuin mitä olin aikaisemmin videoilla nähnyt. Hyvin toimivat äänihuulet. Kyllä niitä oli ilo katsella, myönnän. Samalla oli myös mukava saada ihan lääkärinkin arvio niistä, nyt ainakin tiedän että rakenteen ja tämänhetkisen toiminnan perusteella siinä kehon osassa ei ole minkäänlaista vikaa. Äänen kanssa tulevaisuudessa työskentelevälle uutinen oli oikein mieluisa. 

Päivän ruokailut ansaitsevat myös erikoismaininnan. Pääsin seikkailemaan Meilahden sairaalaan henkilökunnan ruokalaan ja lounastamaan ympärilläni enemmän lääkäreitä kuin mitä olin koskaan aikaisemmin kertasilmäyksellä pystynyt näkemään. Valkoisen- ja leikkausalinvihreänkirjava meri ympärilläni koostui arviolta useamman sadan pään vahvuisesta lääkäri- ja hoitaja-armeijasta. Mietin, että tämän turvallisempaa paikkaa tukehtua saisi hetken hakea. 

Meilahden sairaala oli muutenkin jännä ja niin suuri, että yhden päivän vierailulla en edes kyennyt vielä koko laitoksen massiivisuutta hahmottamaan. Suuri se oli ja minulle se tieto riitti. Rakennuksia yhdistävät alikulkutunnelit paljastivat sairaalan alle kätkeytyvän suuren logistiikkakeskuksen ja jättimäisen keittiön. Mmm... Sairaalaruokaa... 

Päivän työn jälkeen siirryimme (sairaalan ulkopuolella nautitun) päivällisen jälkeen vielä professorimme tarjoamaan oopperaan, tarjolla oli La Cenerentola eli Tuhkimo. Vaikka en ole oopperan suuri ystävä, niin toki se oli mukava kokemus. Paikatkin olivat hyvät ja väliajalla kuohuviinitarjoilu. Pääsin osalliseksi myös elämäni ensimmäiseen glottis-kippistämiseen. (Vokologit legendan mukaan kippistävät sanalla 'glottis' (äänihuulet) ja nyt sain todeta omakohtaisesti legendan pitävän paikkansa.)

Nyt sitten vain keskityn viettämään pääsiäistä ja odotan pääsiäisen odotetuimman vieraan saapumista.